Joka vanhoja muistaa...

Tunnustan. Olen niin vanha, että meillä oli lapsuudessani vielä mustavalkotelkkari. Olimme varmaan viimeisiä koko kylällä, mutta isäni oli sitä mieltä, että niin kauan kuin vanhasta telkkarista näkyy, uutta ei tarvita. Onneksi mummuni (äitini äiti) oli toista mieltä ja osti meille kerran joululahjaksi väritelkkarin. Se oli hienoa, se.

En muista, että minua olisi lapsena ihan hirveästi ”mediakasvatettu”. Medialla ei lapsuudessani ollut niin korostunutta roolia kuin nyt. Telkkari oli, samoin radio, ja lehtiäkin tuli. Mutta ne olivat jotenkin taustalla. Lastenohjelmia tuli ykköseltä klo 17.00. Sarjoja, joita en enää pystyisi seuraamaan, koska ne ovat niin hidastempoisia… Ihan hirveitä rajoituksiakaan en lapsuudestani muista. Paitsi yhden: Äiti ja isä olivat kieltäneet minua katsomasta tv-sarjaa Juuret (kertoi Afrikasta tuoduista orjista). Kielletty kiehtoi kuitenkin kovasti. Niinpä kurkin Juuria salaa ovenraosta – ja näin sitten yöllä painajaisia…

Kouluaikana televisiota käytettiin opetuksessa jonkin verran. Koulu-tv lähetti ohjelmaa muistaakseni päivittäin klo 10.10. Jännityksen aihe oli, mitä ohjelmaa sieltä tuli, koska jos se sopi tunnin aiheeseen, katsoimme ohjelman. Ja sekös oli hienoa, kun mursi normaalin oppitunnin kaavan.

Televisio rakensi myös kansakunnan yhteistä muistia. Opettajamme olivat sen verran urheiluhenkisiä, että saimme katsoa kouluaikana olympialaisia ja MM-hiihtoja. Näimme myös, miten Suomi otti turpiinsa Ruotsilta jääkiekossa… Ala-asteella katselimme kisoja luokassa, yläasteella välillä melkein koko koulun kesken. Ja taas oppituntiaikaa kului. Lienivätköhän opetussuunnitelmat jotenkin väljemmät tuolloin 1980-luvulla?

Kupiainen, Sintonen ja Suoranta (2007, s. 13) ajoittavat 1980-luvulle myös Aku Ankan housuttomuudesta käydyn keskustelun ja musiikkivideoiden tulon. Aku Ankan housuttomuuskeskustelun muistan hämärästi. En oikein ymmärtänyt, miksi asiasta niin kohistiin… Meille kuitenkin tuli Aku Ankka, ja sitä sai tietysti myös lukea. Muistan myös myöhemmän keskustelun siitä, miten hyvää suomen kieltä Aku Ankassa käytettiin. Lieneeköhän kieli vielä yhtä hyvää?

Musiikkivideoita taas sai katsella koulun musiikkitunnilla (meillä oli nuori, moderni nainen musiikinopettajana, joten videot eivät olleet pannassa), ja silloin tällöin niitä videolta nähtyjä kappaleita opeteltiin sitten itsekin soittamaan ja laulamaan. Varsin edistyksellisiä opetusmenetelmiä...

Toinen muistoni musiikkikanavista liittyy mummuuni: Asuin itse omakotitaloalueella, jossa kaapeli-tv:tä ei ollut kellään. Mummuni asui Tampereen keskustassa kerrostalossa. Hänellä näkyi ensin Sky-Tv ja myöhemmin MTV. Niinpä mummulle oli tunkua – myös kaverit kävivät siellä mielellään. Musiikkivideoiden lisäksi meitä vetivät sinne mielettömän hyvät letut, joita oli aina riittävästi.

Vielä yksi anekdootti varhaisilta kouluvuosilta: Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan artikkelissaan (2007, s. 3-4) esiin nostama koululaitoksen vakavamielisen valistuksen perinne toi mieleeni raittiuskirjoituskilpailut. Olen ehtinyt osallistua yhteen sellaiseen. En muista aihetta, mutta kirjoitukseni oli varmasti vakavamielinen ja erittäin valistava. Sain kilpailusta palkinnon. Se oli kirja, joka kertoi linnuista. Mielestäni äärimmäisen tylsää luettavaa, eikä mitenkään tuonut raittiusaatetta positiivisesti esiin.

Viitteet:
Kupiainen, Reijo – Sintonen, Sara – Suoranta, Juha: Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet. Teoksessa Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007, s. 3-25.